Supercell, huoltosuhde ja paidanpesuyhteiskunta

Viime viikon kohutuin suomalaisyritys oli peliyhtiö Supercell, jonka vuotuinen kasvu liikkuu kolminumeroisissa luvuissa. Forbes-lehden mukaan Supercell saattaa tänä vuonna yltää yli miljardin dollarin (766 miljoonan euron) liikevaihtoon. Tämän lisäksi yritys on huippukannattava.

HS:n tietojen mukaan Supercellissä työskentelee hieman alle sata henkeä. Henkilöstömäärä lienee kasvussa sekin, mutta näillä luvuilla yksittäisen työntekijän vuosittain luoma taloudellinen arvo olisi hyvin karkeasti  10 miljoonan euron suuruusluokkaa.

Suomessa on vuosikaudet manattu globaalin talouden rakennemuutosta, joka vei halvempien kustannusten maihin ensin ison osan suorittavaa työtä. Tämän jälkeen vuorossa ovat tuotekehitys- ja muut asiantuntijatehtävät.

On kysytty mitä meille suomalaisille sitten käy, kun täällä ei enää kannata tuottaa mitään? Tulemmeko me todella toimeen vain toistemme paitoja pesten? Entä heikkenevä huoltosuhde, kun jokaisen työssäkäyvän pitää kohta elättää kaksi tai jopa useampia työelämän ulkopuolella olevia?

Suomen bruttokansantuote, siis kaiken kotimaisen tuotantotoiminnan lopputulos oli vuonna 2012 noin 160 miljardia euroa. Tämän tuottamiseen tarvittiin noin 2,6 miljoonaa työssäkäyvää (kesäkuun 2012 tieto). BKT henkeä kohden oli luokkaa 35 tuhatta euroa, jokaista työssäkäyvää kohden noin 60 tonnia.

Karkeaa numeroleikkiä jatkaakseni Supercell-tahdilla saman määrän taloudellista arvoa saisi aikaan 16 000 henkeä.

Tämä on yksi esimerkki siitä, mihin globaalissa skaalabisneksessä parhaimmillaan voidaan päästä kun osaaminen ja kyky hyödyntää sitä on maailman huippua. Väittihän Bill Gateskin aikoinaan että loistava ohjelmoija voi olla yritykselle 10.000 kertaa keskinkertaista koodaria arvokkaampi tuottaessaan monella tavalla hyödynnettävää sisältöä.

Peliteollisuus ei meitä yksinään pelasta, mutta Suomessa on hienoa, kansainvälisesti  kilpailukykyistä innovaatio- ja tuotteistuskykyä myös esimerkiksi Cleantechissa ja terveydenhuollon teknologiassa. Kaikkiin lupaavimpiin aloihin liittyy kyky ymmärtää sekä teknologian tuomia mahdollisuuksia että inhimillisiä tarpeita ja haluja. Tämän lisäksi menestymiseen tarvitaan tietysti lujaa työtä ja myös aimo ripaus onnea.

Pitkällä aikavälillä pienelle kansalle riittävä kestävä taloudellinen suorituskyky voi todella syntyä suhteellisen pienestä joukosta ihmisiä. Kunhan he vain ovat juuri oikeita ihmisiä, joille taataan juuri oikeanlaiset olosuhteet menestyä.

Sillä välin me muut voimme sitten huoletta keskittyä vaikka palvelemaan toisiamme. Sekin on kansantaloudellisesti paljon järkevämpää ja henkilökohtaisesti miellyttävämpää kuin että palvelisimme kukin vain itseämme.

Palaverikuolemaa

Luin äskettäin Patrick Lencionin bisnesromaanin Death by Meeting, joka nimensä mukaisesti ruotii ”palaverimaniaa”, joka riivaa niin kovin montaa organisaatiota. Erityisesti minuun kolahti miten Lencioni vertasi toisiinsa kuvitteellisen yrityksen kuukausipalaveria ja täyspitkää elokuvaa. Molemmathan kestävät osapuilleen kaksi tuntia. Työpaikan palavereissa käsitellään osallistujien kannalta tärkeitä asioita – toisin kuin elokuvissa. Kokousten osallistujilla on mahdollisuus osallistua ja vieläpä vaikuttaa palaverin kulkuun – toisin kuin elokuvissa. Ja kuitenkin harva meistä väittää viihtyvänsä kokouksissa paremmin kuin hyvän elokuvan parissa. Ongelmana on draaman puute. Palavereilta puuttuu usein rakenne, ”juoni” ja kohokohdat. Tavoitekin on usein hähmäinen. Lencioni kehoittaakin dramatisoimaan rohkeasti erityisesti kokouksen alkua vaikkapa jollakin hälyttävällä uutisella osallistujien ravistelemiseksi. Oman kokemukseni mukaan ongelma on usein se, että eri tyyppisiä kokouksia ei selkeästi eroteta toisistaan. Monesti päätetään vain ”istua yhdessä alas” ja ladataan agendalle kaikki asiat, jotka silloin odottavat käsittelyä. Tuloksena on usein poukkoileva mammuttipalaveri, joka uuvuttaa ja jossa asioiden käsittely sittenkin jää kesken. Tyypillisesti tällainen yleispalaveri (tai Lencionin sanoin ”kokousmuhennos”) sisältää sekä päätöksentekoa vaativia asioita, vapaata ideointia ja jotkut asiat voivat olla puhtaasti ilmoitusasioita. Tällöin osallistujien on vaikea seurata miten kulloinkin pitäisi osallistua. Kokouksia voi tehostaa monella tavalla, mutta yksi nopeimmista tavoista on varmasti erottaa eri tyyppiset asiat ja sitä kautta myös eri tyyppiset palaverit toisistaan. Siis ei kuukausittaisia maratonistuntoja vaan mieluummin useita lyhyempiä palavereita, juuri oikeaan aikaan ja juuri oikealla kokoonpanolla.

Project sociology?

Well, now it is official. That project management is not about engineering science at all but rather about sociology. Well, not only about engineering ;)

This is one of the thesis of Bas de Baar in his excellent linear edition(http://blog.softwareprojects.org/project-shrink-linear-edition-1200.html).

Seriously speaking, during the 2009 IPMA World Conference here in Helsinki there was a lot of debate on the importance of people management project activities. I seem to remember a "guru" stating that the major problems in projects are always in the last instance people management problems.

Leadership, again, is about understanding human behavior. Also the more gruesome aspects of behavior - individual wishes, fears, ambitions, and the organization's internal politics.

I do not want to mystify leadership too muchh. In dealing with people you get quite far with common sense and a healthy sense of justice.

However, normally there is not enough time sacrificed in analysing objectives of project stakeholders objectives and needs. For this reason too, Bas' 80-page book is worth skimming through.